© Seppo Helakorpi

Oppiminen

Tällä sivustolla on asiaa oppimisesta (lähinnä ammatin oppimisen näkökulmasta) sekä linkkejä muihin tiedostoihin

Lähdeviitteet löytyvät teoksistani (Tammi 2001):

Innovatiivinen tiimi- ja verkostokoulu

Koulutuksen strateginen ja operationaalinen suunnittelu

Koulun johtamishaaste

OPPIMINEN

Tietoa ja taitoa sekä niiden oppimista on kuvattu kasvatuksen kentässä milloin mitenkin. Oppimiskäsityksen taustalla ovat vallitsevat ihmis- ja tietokäsitykset. Toisinaan ovat korostuneet ulkoiset ja toisinaan sisäiset tekijät.

Objektivismin mukaan epistemologinen tieto maailmasta voidaan opettaa ja oppia absoluuttisena. Konstruktivistinen tiedonkäsitys lähtee taas siitä, että jokainen meistä tekee omat tulkintansa maailmasta ja siten konstruoi omat tietämysrakenteensa. Konstruktivismiin liittyy relativistisuus: kaikki on suhteellista. Postmodernissa tietoyhteiskunnassa tiede yhteiskunnan lailla monimutkaistuu, kompleksisoituu, jatkuvasti. Tietojärjestelmä monimutkaistuu ja syntyy uusia, kilpailevia lähestymistapoja ja koulukuntia. Ihminen muodostaa oman subjektiivisen maailmankuvansa kokemustensa kautta. Voidakseen toimia tavoitteisesti ihminen hankkii tietoja ja konstruoi itselleen sisäisiä malleja, joita hän koko ajan muokkaa (oppii). Kaikki tieto on yksilön itsensä konstruoimaa ja suhteessa johonkin (relatiivisuus).

Ihmiskäsityksen, tiedonkäsityksen ja oppimiskäsityksen dimensioita voidaan pelkistetysti havainnollistaa seuraavasti (Patrikainen 1997):

"Vanha koulu" edusti käsitystä A: opettaja oli oppilaiden yläpuolella ja etäinen, ulkoa muistettavaa tietoa opetettiin ja pohjalla oli näkemys muuttumattomasta (luonnontieteellisestä) tiedosta. Ajateltiin, että tieto voidaan "siirtää" oppijan tajuntaan esim. pieniin osasiin paloiteltuna. Kontrolli ja arvostelu (etenkin virheiden osoittaminen) olivat oleellisia.

Nykykoulu on suuntautumassa käsitykseen B: oppimisilmapiirissä korostuvat läheisyys, kumppanuus ja yhteistyö, opettaja ja oppija ovat samalla puolella katederia (kouluistahan oikeastaan fyysiset katederit ovat jo poistuneet !) Tieto ymmärretään paremminkin tietämyksenä, joka on yhteydessä tilaan, aikaan ja tilanteeseen (relativistinen tietokäsitys), varmaa tietoa ei ole olemassakaan, vaan tietämystä koko ajan kootaan ja asioita ymmärretään aina vain paremmin, niin tieteissä kuin yksilötasollakin. Oppiminen ja sen ohjaus ovat konstruointi- prosessi, jossa kukin osallinen muodostaa oman käsityksensä maailmasta tai opiskeltavasta asiasta. Tieto on myös subjektiivista ja perustuu kunkin oppijan kokemuksiin. Tässä oppimiskäsityksessä oleellista on aiempaa laajempi ja syvällisempi vuorovaikutus, jolloin kanssaoppijoiden ja ohjaajan kanssa yhdessä muodostetaan käsitystä opiskeltavasta asiasta. Yhteinen tietäminen ja taito sen muodostamiseen on tärkeää niin koulumaailmassa kuin työelämässä.

Konstruktiivinen oppimiskäsitys johtaa väistämättä joustavan ja oppijan valmiuksia painottavan opetuksen korostamiseen (Wright & Wright 1994). Siinä uutta tietoa omaksutaan aiemmin opittua käyttämällä ja reflektoimalla sitä uuteen tietoon. Kysymys on havaitsemisesta osana kommunikaatioprosessia, jota Neisser (1976) on kuvannut ns. havaintosyklillään:

Oppijan havainnot suuntautuvat nyky-ympäristön skeeman pohjalta. Uutta tietoa havainnoidaan tutkivasti ja analyyttisesti, jolloin informaatiosta poimitaan aiempaa muuttavaa tai vahvistavaa ainesta eli opitaan. Syntynyt käsitys maailmasta muokkaa taas aiempaa skeemaa ja maailmankuvaa, joka jälleen on pohjana uusille havainnoille. Oleellinen kysymys on, miten syntyvä tietorakenne jäsentyy ja rakentuu suhteessa muihin opittuihin tietoihin. Sillä on merkitystä yksilön uuden oppimiselle uusissa tilanteissa.

Kolb (1984) puhuu kokemuksellisesta oppimisesta, jossa oppiminen nähdään jatkuvana kokemuksien prosessina. Jatkuvan reflektoinnin kautta oppija muodostaa kokonaisvaltaista kuvaa maailmasta (seuraava kuvio). Kokemuksellisen oppimisen perustana on oppijan oma toiminta. Sen tulee perustua ymmärtämiseen ja mielekkääseen tiedon konstruointiin. Ymmärtämistä edistää, jos oppimisympäristö voi tarjota virikkeitä ja aineksia ymmärtämisprosessiin sekä omakohtaisiin kokemuksiin. Eräs oppimisympäristön tarjoama etu on myös se vuorovaikutusverkosto, jonka se voi parhaimmillaan tarjota.

Oppimiselle on oleellista, miten tietoa on tarjolla ja kuinka oppija sen ymmärtää. Oppikirjaan tai muihin perinteisiin oppimateriaaleihin pohjautuva opetus on edennyt loogisen tietorakenteen mukaan, joka on saattanut olla oppijalle vieras. Ihminen assosioi uutta tietoa aiemmin oppimaansa eli rakentaa omaa maailmankuvaansa ja tietorakennelmaansa aiemmin opittua korjaillen.

Eri ihmiset oppivat eri tavoin. Viime vuosikymmenenä on paljon puhuttu erilaisista oppimistyyleistä tai muista oppimisen muodoista. Siitä ollaan paljolti yksimielisiä, että oppiminen on yksilöllistä ja puhutaan neljästä erilaisesta oppimisen perustavasta, jotka ovat luova, assosioiva, sääntöinen ja sopeutuva oppiminen. Luova oppiminen tarkoittaa nimensä mukaisesti intuitiivistä, avointa ja tunnepitoista oppimista, jossa ei välttämättä pyritä ilmiön käsitteellistämisen ymmärtämiseen. Assosioiva oppiminen on luonteeltaan pohdiskelevaa ja aktiivista toimintaa, jonka pohjana ovat omat kokemukset ja niiden liittäminen uusiin asioihin. Sääntöinen oppiminen on kurinalaista ja systemaattista ajattelua, ilmiön ymmärtämiseen ja käsittämiseen tähtäävää sekä teoriaan tukeutuvaa. Sopeutuva oppiminen tähtää käytännön ratkaisujen löytämiseen ja sovellusten luomiseen. Näistä Kolb (1984) on yhdistänyt eri puolet ja niin puhutaan kokonaisvaltaisesta oppimisesta, jonka painotus eri oppimistyyleihin riippuu olosuhteista ja oppimisen tavoitteista. Toimivan oppimisympäristön tulee mahdollistaa erilaiset oppimistavat ja erilaiset oppimisprosessit.

Opetus ja oppiminen ovat tekemisissä toistensa kanssa. Kautta kasvatuksen historian tutkijoita ja opettajia on kiinnostanut tämä peruskysymys. Tietyllä tapaa probleema on kiertänyt kehää ja jokaisella kierroksella siihen on tullut aina uusia aineksia. Toisinaan painostus kohdistuu oppimiseen ja toisinaan opetukseen. Koulukunnat ovat kiistelleet eri näkökulmien paremmuudesta. Tähän voisi todeta relativistisesti, että kaikilla näkökulmilla on jotakin annettavaa ja jokin osuus ongelman selityksessä. Positivistinen kasvatusfilosofia kiinnitti huomionsa opetukseen ja sen ulkoisiin tekijöihin. Nykyinen humanistis-konstruktivistinen suuntaus on kohdistanut huomionsa oppimisen sisäisiin tekijöihin ja oppi- jaan. Aika harvoin näkee esityksiä siitä, miten nämä kaikki saataisiin mahdutettua yhteen. Lahdes (1982) teki aikanaan laajan selvityksen oppimistuloksiin kohdistuneista tutkimuksista ympäri maailmaa. Hän koosti näistä esityksen, jossa oppimistuloksiin vaikuttavat tekijät luokiteltiin seuraaviin ryhmiin: oppilasmuuttujat (perityt tekijät ja kasvuympäristö), yhteiskuntamuuttujat (lähinnä resursseja), prosessimuuttujat (opetuksen toteutuksen laatu) ja opettajamuuttujat (kyvyt, koulutus ja persoonalliset tekijät). Kun pohjana on mittava määrä luotettavia tutkimuksia, on syytä olettaa, että tässä ovat ne "isot" tekijät, eikä uutta tietoa tässä suhteessa ole esitetty. Niinpä tätä lähtökohtaa on pidetty seuraavassa pohjana pohdittaessa opetuksen perustekijöitä. Asiaa havainnollistaa seuraava kuvio:

Opiskelijat ovat kukin omia persoonia ja heillä on kaikilla mm. oma lahjakkuus- ja motivaatiorakenteensa. Tästä seuraa ensimmäinen opetuksen perustekijä yksilöllisyys. Opetuksen tulee tarjota kullekin opiskelijalle sopivaa ja ominaista opetusta ja oppimismahdollisuuksia. Opetuksen tulisi olla selvästi nykyistä valinnaisempaa ja osin vapaaehtoista. Kun perintötekijät selittävät oppimistuloksista puolet (!), niin tämän seikan huomioonottaminen on opetuksen ja keskeinen tekijä. Toinen tärkeä tekijä on sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö. Yhteisöllisyydellä on tärkeä rooli sosiaalistumisprosessissa. Tässäkin suhteessa on tavattomasti yksilöllisiä eroja. Toisilla on ollut hyvin virikkeinen koti- ja kasvuympäristö ja toisilla taas ei. Toisten sosiaaliset taidot ovat kehittyneemmät kuin toisten. Yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot ovat niin tärkeät taidot nykyajan työelämässä, että koulutuksen tulee valmentaa niihin myös sosiaalisesti heikompia oppilaita. Erilaisilla yhteisöllisillä tekijöillä voidaan asiaan vaikuttaa. Kolmas opetuksen perustekijä liittyy opetusmenetelmiin (käsite laajasti ymmärrettynä - ei vain "temppuoppina"). Oppimistuloksista opetuksen prosessitekijät selittävät jopa 25 %. Ei siis ole mitenkään samantekevää, miten opetus on organisoitu ja kuinka koko opetus-oppimisprosessi etenee. Neljäs tekijä oppimisympäristö liittyy opetuksen resursseihin; tiloihin, välineisiin, ryhmäkokoihin ja muihin opetuksen puitteisiin. Viides tekijä liittyy opettajan ominaisuuksiin. On ehkä vapauttavaa opettajalle, että hänen omat kykynsä ja opetustaitonsa eivät sittenkään ole aivan ratkaisevia - niiden selitysosuus oppimistuloksista on noin 5%. Toisaalta opettajan tekemisen kautta syntyy yhteys muihin edellä kuvattuihin tekijöihin. Kaikki liittyvät kaikkeen.

Oppimisympäristölle on olemassa useita määritelmiä. Tässä oppimisympäristöllä tarkoitetaan paikkaa, tilaa, yhteisöä tai toimintakäytäntöä, jonka tarkoitus on edistää oppimista (Manninen& Pesonen 1997,268). Oppimisympäristöjä voi tarkastella organisaation näkökulmasta (jolloin korostuvat tilat, välineet ja toimintakäytännöt "oppiva organisaatio"), oppijakeskeisestä näkökulmasta (jolloin ko- rostuvat yksilö ja opiskelu) tai koulutusteknologianäkökulmasta (jolloin korostuvat opiskeluvälineet, verkot, tietokoneet...). Puhutaan myös monimuotoisesta opiskelusta, joka edellyttää muutoksia koko koulun toimintakulttuuriin. Sengen (1991) oppivan organisaation perustaa soveltaen voidaan jäsentää monimuotoisesti toimivan koulun toimintakulttuurin peruselementtejä seuraavasti:

Kuten kuviosta huomataan, ei riitä, että muutetaan metodeja uuden oppimiskäsityksen mukaiseksi, vaan on myös muutettava koko organisaatiota ja fyysistä oppimisympäristöä. Uusimuotoinen toiminta ei ole mahdollista, jos koulutyön organisointia ei muuteta avoimen toimintakulttuurin suuntaan, valtuuttavaan johtamiseen, tiimityöhön sekä reflektiiviseen, kokeilevaan ja ymmärtävään oppimiseen. Tarvitaan myös luokkahuoneiden tilalle uusia "oppimispajoja", joihin voidaan lukea work shop:ien ja todellisten työpaikkojen ohella myös mm. kirjasto. Erityisesti oppimisen muotoihin on vaikuttanut koulutusteknologian kehittyminen ja mm. telemaattisten palvelujen voimakas kasvu. Vuorovaikutusyhteiskunta tulee koulun sisälle puhelinjohtoja pitkin. Verkkolukutaito on mitä tärkein taito uudessa oppimisympäristössä.

Paluu pääsivulle